Arvot ja ahdistus

 

Hyvää uutta vuotta 2021!

Ahdistus on ahdistava tunne. Vielä ahdistavammaksi sen tekee, kun ei tiedä mistä se johtuu. Mutta ei hätää, aina ei kuulukaan tietää. "En tiedä" on lopulta tosi hyvä arvoasetelma.

Seesteisyys, onni, rakkaus ja varaus ovat tämän päivän esimerkkejä teollistumisen tuomista elämän arvoista. Ne kertovat siitä, miten yhteiskunnan tehostuminen synnyttää yhä enemmän valinnanvaraa ja pakottaa kasvavasti pohtimaan millaista elämää itse tahtoisimme elää. Vauraus ja tieto tuovat esiin myös moraalisia kysymyksiä kuten: onko jokin elämäntapa arvokkaampi kuin toinen?

Käytännössä viimeisen 200-vuoden aikana meille on syntynyt yhä voimakkaampi kysymys olemisen tarkoituksesta. Ongelma tunnetaan nimeltä eksistentialistinen ahdistus.

Onko rikkaus arvokkaampaa kuin onnellisuus? Sulkevatko nämä toisensa pois? Luovatko nämä toisensa? Miten olla seesteinen tai tehokas?

Arvojen vaikutus meihin on edellä mainittua laajempaa ja arkisempaa. Annan esimerkin: koin tänään massiivisen ahdistuksen (jonka syytä en tarkalleen tiennyt) mikä sai minut harhailemaan ympäri asuntoa pohtien, miten saisin ahdistavat ajatukset muualle? En lopulta onnistunut. Jäin vain ihmettelemään kehoni toimintaa.

Muutaman seikan painoin muistiin. Harhaillessani kirjahyllyjen ohi tajusin, että käteeni tarttui automaattisesti eräs rentoutumisen opas. Tuijotin yhtä sen hengitysharjoitusta, mutta en halunnut tehdä sitä. Pian mietin miksi ylipäänsä otin kirjan käteeni? Ja miksi kirja on alun perin edes kirjoitettu? 

Ihmisen kehollinen toiminta on vielä lapsen kengissään, ja minunkin ahdistukseni näyttäytyy samana kehollisena ilmiönä kuin on näyttäytynyt lajitovereillani jo tuhansia vuosia. Se on siis jotakin, mitä ihminen ei voi paeta. 
Ahdistukseni ei ole ajatteluni tai ulkoisen ympäristöni syytä vaikka se siltä tuntuisikin, vaan pelkästään kehoni sähköistä toimintaa. Jos tuntisin kaikki ahdistukseni juurisyyt, välttelisin niitä. Mutta kun en tiedä. Kukaan ei tiedä. Opaskirjasta päätellen moni muukin on pohtinut ahdistustaan ja päätynyt keksimään tapoja lieventää sitä. Jäin kuitenkin miettimään, miksi juuri minä tekisin nämä harjoitukset? Miksi kokemaani ahdistusta edes pitäisi lieventää? Onko minun piilotajunnassani jokin tehokkuus vaade, joka haluaa minun suorittaa juuri nyt? Tiedän, etten kuitenkaan olisi loppuelämääni ahdistunut, korkeintaan vain hetken. Tämä on sitä elämän mystisyyttä. Mitä helvettiä minä todella olen? Mitä arvoja kehoni todella viestii?

Mystisyyttä lisäsi, kun puhuin rakkaalle kihlatulleni asiasta hyvin itsetutkivaan sävyyn. ”Miksi kehoni ei voinut olla helpompi ja viestiä vaikkapa jostakin tarpeesta?” ”Miksi minun pitää olla ahdistunut?” ”Miksi kehoni tekee näin?” Läsnä olevaa vaaraa ei ollut. Tiesin kyllä, että elämäni oli muodostunut parin viime viikon ajan hektiseksi. Mutta pitääkö ahdistuskin suorittaa pois "epäluonnollisena?" 

Iltaa myöten kehoni lopulta rauhoittui. Se tekee aina niin. Ihmeellinen kapine. Se tottelee enemmän vuorokauden rytmiä kuin omaa päättäväistä tulkintaani erilaisista arvoista. Se ei ymmärrä rahaa, taloutta, lastenhoitoa, ruuanlaittoa, kotitöitä tai mitään muutakaan. Se ehkä kuuntelee miten sille puhun, mutta silti se tottelee vain omia lakejaan. Fysiikka, sinä henkisyyden vihollinen! En vain voi määräillä itseäni, vaikka minulla olisi tuhat eri henkisyys- tai hengitysopasta. En minä toki näin kuvitellutkaan, mutta aika ajoin pohdin, onko minussa jokin niin jumalallinen perusarvo, että se saa minut uskomaan voivani kontrolloida itsessäni kaikkea? Pakkohan on olla. Jokin saa minut liikkeelle. Tarttuihan käteeni kirja ahdistuksestakin? En minä irrationaalisesti toimi. Joku arvo kuljettaa aina.

Olen miettinyt millaiset ovat ne arvot, jotka ajavat ihmisen istumaan lootus-asennossa ikuisuuksiin temppeleiden puutarhoissa? En väitä sen olevan pahaa, huonoa tai edes moraalisesti arveluttavaa, mutta minua oikeasti kiinnostaa asia. Se kiinnostaa aivan samoin kuin ne kaikki muutkin lukemattomat keskustelut mitä olen käynyt. Miksi toisista ihmisistä välittyy luja ahdistus? Miksi ylimielisyys? Miksi jonkun täytyy painaa alas muita, vaikka ei itsekään ole mitään erityistä? Miksi jotkut ajattelevat omien elämän arvojen olevan kaikilla samoja? Tiedän, että valtaosa ei ole lukenut sosiaalispsykologiaa ja vielä vähemmän on tutkinut omia kipukohtiaan haastaen niitä, joten tiedon puute on yksi vastaus. Toinen on se, jos elämää pidetään jonakin sellaisena, mihin ei itse voi mitenkään vaikuttaa. Kaikkeen on aina syy ja siksi nämä asiat kiehtovat suunnattomasti. Jos johonkin oppii, voi siitä todennäköisesti oppia myös pois. Omaan elämään voi ja pitää vaikuttaa, mutta lopultakin se toimii samalla tavalla kuin ahdistukseni. Se syntyy, elää hetken, ja lopulta hiipuu pois. Sen ollessa päällä, se saa minut toimimaan ja ajattelemaan eri tavoin. 

Kuinka paljon lopulta siis tietoisesti voimme päättää asioista, ja kuinka monesti keho on se, joka kuljettaa?

On vaikea määritellä, milloin ihmisen tietoisuus todella syntyy. Milloin meistä tulee se itsestään tietoinen vauva? Silloin kun kuori muotoutuu, sydän lyö vai kun ajattelu alkaa? Entä koska kuolemme? Se on yhtä mielenkiintoista. Kuinka monen elimen täytyy kehosta hiipua, ennen kuin voidaan todella todeta ihmisen kuolleen? Yhden? Kahden? Ehkä aivojen? Ehkä sydämen? Minkä? Ruumiin poistuminen tapahtuu niin hitaasti monin eri prosessein. 
Päätänkö minä, kaverini, kätilö, lääkäri vai patologi, koska virallisesti synnymme ja koska kuolemme? Kehossa tapahtuu todella pitkään erilaisia prosesseja ennen tietoisuuden syntymää ja poistumista. Ja jonkun pitää tehdä päätös alusta ja lopusta. Milloin jokin elämän arvo alkaa ja milloin loppuu? Se on hyvä kysymys? En tiedä.

Arkisesti me kaikki teemme omat havaintomme ja siten päätöksemme. 
Arjessa tätä elämän ja kuoleman pohdintaa ei tarvitse tehdä, vaikka olisi kuinka ammattilainen. Riittää, että tuntee ihmiskehon toimintaa ja tiedostaa omaa henkisyyttään. Näin osataan sanoa koska synnytään tai kuollaan. Se on pragmaattista. Käytännöllistä. Mutta heti kun lähdemme seikkailemaan arvojen maailmaan, on tilanne toinen. Onko sikiön tappaminen murha? Pitäisikö eutanasia sallia? Miksi meille on syntynyt niin järjettömän tehokas sosiaalinen koneisto tekemään arvopäätöksiä meidän kaikkien puolesta? Onko arvot lopulta jotakin sellaista, että ne vaativat enemmän kontrastia? Kaikki arvokeskustelu pohjaa siihen, että me emme automaattisesti pohdi arvojamme, ellei jokin meitä siihen ohjaa. Ne ovat siis hyvin tiedostamattomia ja automaattisia tapahtumia. Nälkä ajaa syömään, mutta mitkä seikat ajavat arvokeskusteluun? En tiedä. Tänään se oli ahdistus.

Hysteerinen ihminen turvautuisi kyseenalaistamatta ahdistuksissaan moneen erilaiseen oppaaseen saavuttaakseen seesteisen tilansa. Hänestä tulisi kuin petoa pakeneva eläin. Kyse ei ole mielen heikkoudesta, vaan kehon ja mielen yhteisvaikutuksesta. Kun mieli tarkastelee omia arvojaan, kuten seesteisyyttä, tehokkuutta tai onnellisuutta, se ei voi hyväksyä ahdistusta kokemuspiiriinsä. Ahdistus kun pahimmillaan on varsin sekava ja sietämätön tila. Niinpä mieli etsii ahdistavaan tilaansa toimintaa, joka tukee alitajuisia arvoja mahdollisimman hyvin. Hengitystä, mindfullnesia, kaikkea, mitä aiheista sattuu tietämään. Alitajunta. Sinä ihana arvoihin vievä peto!

Jos vertaisin jonkun ulkopuolisen kanssa tapaani suhtautua ahdistukseen, me emme löytäisi mitään ylintä ratkaisua. Tämä siksi, että kehomme ja elämäntilanteemme ovat erit. Ne ovat sitä aina. Mutta koska ilmiö on inhimillinen ja elänyt meissä läpi historian, voimme lukea muiden tulkintoja aiheesta ja oppia soveltamaan niitä. Tämän vuoksi erillaiset vertaistukiryhmät ovat psykososiaalisesti todella tehokkaita. Silloin arvopohjana on kaikilla uusien mallien oppiminen. Mitä laajempi kirjo meillä on suhtautua asioihin, sen kyvykkäämpiä meistä tulee.

Me tunnemme lopulta vain oman elämämme. Lähde sisäiseen seikkailuun!

Toivotan hyvää ja arvokasta uutta vuotta 2021!

-Joonas

Löydät meidät www.mielifm.fi
instagram: polkuja_ihmiseen