Alkoholismi ja hengellisyys skeida - saarelle vaan kaikki

Olen pohtinut paljon, mikä on oikea hetki kirjoittaa? Eilen, tänään vai huomenna? Kysymys on aina ajankohtainen. Onko nyt oikeaa hetki kirjoittaa? Pääni sanelee vastauksia puolesta ja vastaan. Hitto. En taaskaan tiedä, miten tässä näin kävi. Minä kirjoitan!

Kulttuurissamme elää tietynlainen sankari-myytti ihannointi, eli usko, että ihmisten tulisi olla jotenkin sankarillisen valmiita, elämän konkareita. Ihmisen tulisi olla jotakin. Jotakin spesifiä. Lopulta keksitään jopa erilaisia vierasperäisiä käsitteitä mihin lokeroitua, ja sitten mahdollisesti loukkaannutaan, jos meidät nähdäänkin liian kapeasti. Tämä käytös on jo arkea. Koko homma on täysin paradoksaalista. Mutta näinhän sen tulee myös olla. Joskus alkoholistiakin vituttaa niin kovasti häneen kohdistuva ahdasmielisyys ja lokerointi, että hänen on vain pakko ottaa ryyppy. Joskus lootus asennossa istuva munkki vetää vitutuksessaan turpaan. Ihminen saattaa tohista niin kovasti oman olemuksen oikeutuksien ja oikeuksiensa perään, että unohtaa täysin vastuunsa olla ihminen ihmiselle. Unohtaa vuorovaikutusten vastavuoroisuuden.

Kulttuurissamme joskus välittyy ajatus, että ihminen ei saisi olla vasta matkalla johonkin. Pitäisi olla jo jotenkin perillä. Kyllä alkoholistikin saa ottaa ryypyn. Olisi jopa suotavaa, että hän joisi itsensä jossakin saarella sellaiseen kuntoon, että viinaa ei enää tekisi mieli. Ehkä sinne voisi änkeä muutkin samankaltaiset mukaan? Näin juopot, kohtuukäyttäjät ja raittiit eivät enää kiusaisi toisiaan. Tämä voisi olla jopa yhteiskunnan kannalta edullisinta. Mutta eettistä se ei silti olisi. Miten esimerkiksi alkoholistin lapset? Entä hänen muut läheiset? Eettisyyden nimissä heillekin pitäisi löytää jokin paikka? Törmätään taas ajatukseen, että ihminen ei saisi olla vasta matkalla jonnekin. Että hän ei itsenäisesti ja olemuksellaan kykenisi nauttimaan matkastaan. Kaikki pitäisi heti lokeroida hyväksi ja pahaksi, ennen kuin mitään ehtii edes kunnolla tapahtua. Tulisi kytätä, rajoittaa ja rajata muita, että eettisyys säilyy. Että mitään pahalta tuntuvaa ei vain pääsisi tapahtumaan. Puolivalmiita ajatuksia ei voisi keneltäkään ostaa, vaan kaiken tulisi tulla joltakin yli-ihmiseltä, joka on jo valmis, ja jonka ajatukset ovat jo täydellisiä. Ja niinhän se vain elämässä on, että mitä tehdä silloin, kun henkilö, joka sinulle kaiken opettaa, on ahdasmielinen, itsekäs, kyyninen tai alkoholisti? Mihin totuuteen lapsi kasvaa? Entä läheinen? Yhteiskunnallisen eettisyyden ymmärtämiseenkö? Harvoin. Yhteiskunnan eettisyys on heille yhtä ristiriitaista kuin läheisen käytösmallit ja lupaukset.

Oma ajattelua tulee aina opetella itse.

Elämme kulttuurissa, jossa pitää olla loppuun asti mietitty eettinen näkemys. Tämä siltikin, vaikka emme sitä sanomaa sydämestämme tarkottaisi. Siksi teeskentely elää ja voi hyvin. Se on jopa arvostettua. Tartumme johonkin mediaseksikkääseen näkemykseen ja uskomme meidän itsemme edustavan sitä. Pian ihmettelemme, miksi olo on niin ontto ja robottimainen? Miksi en tule kohdatuksi? Miksi en näy? Olemme ostaneen kaiken itsenäisen ajattelun jostakin muualta.

Elää legenda, että aidosti raitistunut henkilö olisi onnensa löytänyt Timo, joka on ollut jo vuosikymmenen raittiina. Että minun kaltaiseni puolivalmiiden ihmisten tarinoilla voisi pyyhkiä lähinnä persettä. Että en olisi niin pitkällä kuin hän. Ja totta se onkin. Mikä minä olen kenellekään elämästä mitään neuvomaan? Ihmiset poimivat minusta jokatapauksesta vain sen, minkä he itse valitsevat poimia. Olisi itsensä pettämistä kasvaa sellaiseksi, jonka jokainen hedelmä sopisi kaikille. Vielä suurempaa itsepetosta olisi täydellisyys.

En osta näitä raittius legendoja enkä pyhiä hengellisyys tarinoita. Kuulun siihen koulukuntaan, joka epäilee monen hengellistyneen ihmisen elävän tietynlaisessa paremmuuden tunteessa. Koska niin siinä aluksi käy. Kun tapahtuu jokin hyvä elämäntapamuutos, ihminen alkaa voimaan paremmin. Aletaan uskomaan, että olisi jokin erityinen asia, joka saisi meidät paremmaksi. Hengellisyys nähdään porttina ikionneen. Elämän melskeissä tuota paremmuutta halutaan suojella. Ei nähdä, että tuo hengellisyys on lopultakin vain sinä tavallinen itsesi. Koko hengellisyys nostetaan epäreilusti pyhään asemaan. Syvällisyydestä tehdään jotakin sellaista, joka ei tavoita enää tavallista läsnäolevuutta. Tavallista haavoittuvuutta.

Olen itse syvän hengellinen ihminen. Se on hyvä asia. Se luo paljon kiitollisuutta ja viisautta elämään. Nautin olostani. Nautin olla minä itse. Se on aika tavallista olemista. Samat toiveet, haaveet ja pelot kuin eilenkin. Jotain karsiutuu pois, jotakin tulee tilalle. Unelmia toteutuu, samoin myös pelkoja. Yhä enemmän uskon tavoittavani haluamiani asioita. Olen välillä parempi ja välillä huonompi ihminen. Minussa on myös jotakin sellaista pyhää mitä suojelen. Sekin on ristiriidassa äskeisen sanomani kanssa.

En silti usko, että olisi olemassa mitään sellaista ylempää hengellisyyttä, mihin minun tai kenenkään tulisi itseään verrata. Tiedostan, että minun tulee kasvaa itsekseni. Ja se on elämänmittainen polku. Olla oma itsensä.

Tuleeko siis ihmisen tulla rauhalliseksi? Onko meidän syvin olemus olla vain rauhaksiin? En tiedä. En usko. Jos olisi, se luultavasti olisi koodattuna minuun itseeni. Sinusta, hyvä lukijani, en tiedä. Enkä tosiaan täysin minustakaan. Tänään olen tällainen. Se riittää. Minulla on palava halu liikkua. Minulla on palava halu toimittaa. Minulla on palava halu rentoutua saunassa ja jauhaa paskaa.

Miksi minulla on tällainen palava halu kokea elämää? Onko se jokin sairaus? Tuskin. En ainakaan itse diagnoisisi sitä sairaudeksi. En edes poikkeavuudeksi. Ja olen kuitenkin henkilö, joka diagnosoi alkoholismin sairaudeksi. Ja normaalin elämäksi.

Löydät meidät www.luontosalo.fi

Ja instagram luontosalo.fi

Arvostan jokaista seuraajaa ja lukijaa!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Liikunta ja sali - muutoksia elämään

Ongelma ja sen luonne

Onnistuminen