Sota mielentilana

 

Sota mielentilana

Sota on historian saatossa määritelty kahden järjestäytyneen osapuolen väliseksi aseelliseksi konfliktiksi. Sotateoreetikko Carl Von Clausewitz määritteli 1800-luvulla sodan olevan poliittisen vuorovaikutuksen jatketta. Roomalainen poliitikko Cicero määritteli sodan valtioiden tai valtioiden osien kamppailuna, jossa käytetään väkivaltaa. Filosofi Thomas Hobbesin mukaan jokainen valtio on jatkuvasti potentiaalisessa sodassa muita valtioita vastaan. Hänen maalaama teoriansa esittää ”luonnontilaksi” eräänlaisen ”kaikkien sodan kaikkia vastaan”, ja että rauha olisi pelkkä pyrkimys mikä yhdistää ihmiset valtioiksi.

On helppo hyväksyä sotatila, jos päättäjät tai kenraalit sen julistaa. On helppoa hyväksyä sotatila, jos näkee ympäröivän kurjuuden. On helppoa hyväksyä sotatila, jos sen varjolla taistelee ja puolustaa rajoja. Mutta mitä käsite ”sota” merkitsee ihmisen mielelle? Mitä sota on mielentilana?
En puhu sotaveteraaneista, rintamalinjan psykologiasta tai kotirintaman yhtenäisyydestä. En puhu talvisodan hengestä tai Vietnamin sodan mielenosoituksista. Puhun tavallisen ihmisen tavallisesta mielestä. Puhun ihmisestä ja ihmisyydestä. Puhun, mitä tapahtuu ihmismielessä, kun se asettuu sotatilaan.

Määrittele sotasi.

Ensimmäisenä täytyy ymmärtää, että sota tai ”sodattomuus”, pasifismi, ei ole jalo osa ihmistä. Ihmisestä ei tule parempaa janoaa hän sotaa tai rauhaa. Maailmassa ole mitään perustilaa, perushyvää tai peruspahaa, minkä pohjalta voisi odottaa sodan olen hyvää tai huonoa. Terve ihmisyys ei ole vain yhden ihmisen olemus, hänen mielipiteensä, hänen kannanottonsa, hänen sotansa tai hänen pasifisminsa. Ihmisyyteen kuuluu voimakkaasti itsensä peilaaminen muista, muiden tarjoama hyväksyntä, sekä perustarpeiden täyttäminen. Näin ihminen pääsee kukoistukseensa. Ihmisyyteen kuuluu voimakkaasti toinen ihminen, toiset ihmiset, koko maailma ja koko elämä. Ihminen voi peilata omaa rakkaudellisuuttaan vaikkapa kissasta, ilman, että kissa asia suuremmin kiinnostaisi. ”Olen hyvä ja rakastettu ihminen kun huolehdin kissastani.” Kyllä. Näin voisi toinen ihminen todeta. Mutta mitä mieltä kissa on? Todennäköisesti hän olisi tyytyväinen ihmiseensä. Mutta kissa ei vastaa mitään. Se elehtii, ja ihminen tulkitsee nämä eleet, eli peilaa ne. Me peilaamme elämää ja itseämme kaikessa mitä teemme. Ja kuten alkuun kirjoitin, maailmassa ei ole mitään perustilaa. Meidät heitetään maailmaan, josta me peilaamme itseämme, löydämme itseämme, tulemme persooniksi – muiden avulla. Meistä tulee sotilaita, kenraaleja, sortajia, sorrettuja. Me elämme sodassa, ja me elämme rauhassa. Mutta ihmismielen perustila ei ole sotaisa. Se on sosiaalinen, omia tarpeitaan vaaliva, ja siinä suhteessa hyväntahtoinen. Enkä ole naiivi. Jos emme olisi hyväntahtoisia, vaan sosiaalisesti aggressiivisia, olisimme hakanneet toisemme jo ajat sitten kuoliaiksi.

En itse ole pasifisti tai sotakiihkoilija. Minua kiehtoo raaka ihmisyys. Minä uskon, että kaikki se mitä me paljain silmin voimme nähdä, on osa ihmisyyttä. Asioita voidaan dramatisoida, niitä voidaan piilottaa, kaunistella tai suurennella, mutta jonkinlainen totuuden ydin on kaikessa. Emme olisi ihmisiä, mikäli meidän tuntemuksistamme tukahdutetaan ne elementit, jotka tekevät meistä ihmisiä. Emme olisi ihmisiä, jos kulkisimme lampaina tottelemassa kaikkia käskyjä, ja emme olisi ihmisiä, jos me vain teurastaisimme toisiamme kuoliaaksi. Ihmisyys on meitä sitovaa, ja se on pohjimmiltaan hyvin sosiaalista. Leijonat eivät rakenna lampaiden kanssa pilvenpiirtäjistä suojaa, mutta ihmiset rakentavat niitä toistensa kanssa – lampaista ja leijonista huolimatta. Me olemme kehittyneet sivistyksessä näin pitkälle, koska me teemme yhteistyötä, ja koska sosiaaliset aivomme siihen pyrkivät. Ja ennen kaikkea, jokainen asia yhteiskunnassa, tieteessä ja sosiaalipolitiikassa heijastaa meidän aistiemme tyydyttämistä. Turva, sosiaaliset suhteet ja ravinto. Tänään voit yhdellä puhelinsoitolla tilata pizzaa tai hälyttää poliisin kotiisi. Lampaat tuskin saisi yhdessä leijonien kanssa sellaista yhteiskuntaa järjestymään.
 
Harva media kertoo rauhasta, seesteisyydestä, ilosta ja onnesta mitä ihmisyys meissä synnyttää. Sen sijaan uhkia ja pelkoja maalaillaan jatkuvasti. Tämä on ihmisen luonnollinen tapa olla. Se on ihmisyyttä. Rauha on perustila, ja uhkia pyritään välttämään. Niitä pyritään näkemään ja ennakoimaan. Pimeässä meidän on parempi tulkita kivi leijonaksi, ja varoa sitä, sillä liian vilkas ja uhkarohkea tutkija valikoituisi ennen pitkään leijonan kitaan. Tarvitsemme valoa nähdäksemme, eli tietoa, sillä näin uskallamme ottaa elämässämme askelia. Emme voi piiloutua ikuisesti elämää, säikkyä sitä, tai rynnätä jokaisen epäilyttävän kiven luokse keihäs ojossa. Meidän tulee kuunnella vaistojamme ja oppia.
 
Me haluamme suojaa, turvaa, täyttää perustarpeemme ja tulla nähdyiksi oman ryhmämme sisällä. Konfliktit ja sodat syntyvät, kun nämä tarpeet jäävät täyttymättä, ja kun asiaan halutaan yhteistuumin muutosta. Kun tarpeeksi moni voi tarpeeksi huonosti, ihmiset järjestäytyvät, ja alkavat pitämään yhteisönsä puolia. Ollaan valmiita sotaan saadaksemme asiat järjestykseen. Mikäli puheet ja politiikka ei auta, käytetään voimakeinoja. Näistä syntyy voimasuhteet. Oikeutus, politiikka, ja lopuksi tarvittaessa väkivalta. Mitkä yhteisöt tai valtiot olisivat valmiita rahoittamaan meidän toimintaamme, kouluttamaan meidän joukkoja, tai tarjota meille aseita? Se on politiikkaa. Politiikalla saamme asiallemme näkyvyyttä, ja näkyvyydellä luomme voimasuhteita. Oma armeija luo uskottavuutta, ja uskottavuus on se illuusio, minkä avulla taistelut voidaan voittaa edes käymättä niitä. Kaikki vain siksi, että perustarpeemme täyttyvät.

Sota mielentilana

Oletko kokenut elämäsi aikana, että olet sodassa jonkun ihmisen kanssa? Koetko, että koko maailma on sinua vastaan? Taisteletko päihteitä vastaan? Oletko sodassa päihteiden kanssa? Entä perheesi? Puolisosi? Oletko sodassa heidän kanssaan? Millainen mielentila sota voisi olla?

Itselleni päihdemaailma on tutuin, ja esimerkiksi juovan ajan alkoholismia voi hyvällä omallatunnolla kutsua kasvavaksi sotatilaksi. Ilmiönä mielen sotatila on laaja, ja esiintyy monessa arkisessa asiassa. Koetko jatkuvaa vihaa hallitusta vastaan? Iltalehden kommenttipalsaa vastaan? Twitteriä vastaan?
Terve viha on rajaava, ja sen tehtävä on suojata sinua, saada sinut sanomaan ei, kun koetaan vääryyttä. Jos näet nälkää, sinusta tulee kiukkuinen ja kaipaat ravintoa. Kiukun voi tarvittaessa sivuuttaa, mutta se voi myös ilmetä tiuskimisena tai pahatuulisuutena. Viha kuvastaa sitä, että et suostu jäämään nälkäiseksi. Sinä syötä kuitenkin siksi, että olet nälkäinen, et siksi, että olet vihainen. Vihan tarkoitus on vain saada sinut ravitsemaan itseäsi, ja puskea siinä eteenpäin. Puolustamaan leipää ja oikeuttasi syödä se. Ihminen ei lähtökohtaisesti rakenna sosiaalisuuttaan vihaamalla asioita järjestelmällisesti, vaan saadakseen tarpeensa tyydytetyiksi, niin fyysisesti, kuin henkisesti.
Raivo tarkoittaa sitä, että olet valmis tappelemaan leivästä. Tunteemme ovat siinä suhteessa vanhanaikaisia, että tämän päivän uhat eivät ole samaa kuin ennen. Tänään mitään leipää ei tarvitse enää edes olla. Riittää, että joku määrää ylitöitä lounasajaksi, ja tulemme heti vihaiseksi. Ehkä lounasravintola suljetaan kriisinvuoksi. Raivostumme. Pian huomaamme taistelevamme asioidemme puolesta, vihaamme, raivoamme. Mutta mikään ei täyty. Ei ole sitä leipää, joka tekisi vihamme kylläiseksi. Twitterissä joku kehuu hallituksen ja haukkuu suosimaamme lounaspaikkaa, joten suutumme koko twitterille, jollekin hyvin abstraktille, ja nimimerkin takana lymyävälle internetsoturille. Mitä enemmän mieli löytää näitä vihankohteita, rajauksia, täyttämättömiä leipiä, asioita, mitä emme itsellemme lähtökohtaisesti halua, sitä enemmän haluamme raivota. Viha kasvaa, mutta se ei rajaa enää mitään, vaan päinvastoin, on kyltymätöntä, rajatonta. Meitä raivostuttaa ja suututtaa elämä, vaikka olisimme kylläisiä ja voisimme muuten hyvin. Meiltä puuttuu se mielen leipä, joka vihan käynnisti. Tämä on ihmisyyttä ja tämä on inhimillistä. Pelkäämme edelleen leijonaa, vaikka se olisi jo tuhannen kerran osoittautunut kiveksi, ja kaikki ympärillämme näyttäisi menevän hyvin. Näin ihminen ennen pitkää eristäytyy ja alkaa potea maailmantuskaa. Syntyy mielellinen sotatila kaikkia vastaan. Tämä sama koneisto saadaan käynnistettyä esimerkiksi kemiallisesti päihteillä. Krapulassa pelkäämme, ja tuon pelon ja häpeän jälkiä paikkaamme toiminnalla, kunnes juomme taas. Syntyy kehä, syntyy yhä voimakkaammat tuntemukset, ja lopulta syntyy sotatila, emmekä edes tiedä miksi tai ketä vastaan taistelemme. Ihmisestä tulee yksinäinen, masentunut, eikä hän voi uskoa, että kukaan pystyisi häntä auttamaan.

Ihminen on siis kykeneväinen sotaan ja luomaan itselleen mielellistä sotatilaa, mutta se ei ole kovinkaan edukasta hänelle itselleen, vaan enemmänkin vainoharhaa, monesti taistelua tyhjästä. Tämä on hyvä myöntää edes itselleen, sillä todellisessa sodassa uupunut osapuoli on aina alakynnessä, ja ihminen tuskin halua lähtökohtaisesti hävitä elämässään. Uupunut kaikkien vihaaja on todella surullinen näky, mutta hyvin yleinen etenkin päihdepiireissä.
Sodankäynnin perusteisiin kuuluukin vahvasti sosiaalisuus. Sota on kriisi, ja sotimiseen tarvitaan kahta kykyä: 1. kykyä kriisiyttää, ja 2. kyky hallita kriisiä. Kriisi ei ole hallinnassa, mikäli ihminen kriiseilee. Kriiseilyn pitää antaa vaan tapahtua. Antaa sille tilaa. Antaa konfliktien syttyä ja sammua. Kun kriisi on päällä, silloin tulee taistella. Taistelussa täytyy olla tavoite, jokin, joka palvelee elämää, jokin, jota voi kuvata voitoksi. Päihdemaailmassa se voi olla esimerkiksi alkoholi mitä vastaan soditaan. Halutaan eroon viinasta. Kriisiytät elämäsi, ja vihellät pelin poikki. Lopetat juomisen. Tämän jälkeen kriisi otetaan hallintaan. Sotaa ei voita koskaan tykätyin, suurin, voimakkain, pelottavin, tai kunnianhimoisin kaveri, vaan sodan voittaa se, joka hallitsee kriisin. Sodankäynti on dynaamista, jatkuvasti liikkuvaa, aivan kuten kaikki ihmissuhteet ja elämä yleensä. Raivoisa kenraali on helppo ajaa ansaan ja murskata. Viinamies retkahtaa. Väärä valppaus voi johtaa harhautetuksi tulemiseen. Viinamies retkahtaa. On tunnettava oma liike, ja on tunnustettava se itselleen. On tunnistettava oman sosiaalisen ympäristönsä liike, ja on tunnustettava se itselleen. Toisin sanoen on kuljettava rehellisyydessä. On tunnettava itsensä, maastonsa, ja vihollisensa. Päihdemaailmassa vihollinen helposti henkilöityy joksikin oman vihan kohteeksi, ei siis päihteeksi, ja taistelut menettävät merkityksensä. Kun oman päihteiden käytön haittoja ei pysty peilaamaan läheisistään, sota jatkuu ikuisesti. Se on silloin sotaa vihaamiaan ihmisiä vastaan, ei päihteitä. Se on sotaa vihaamiaan käytösmalleja kohtaan, ei päihteitä. Kriisi ei tuolloin tule hallintaan, ja viina vie helposti pois taistelujen tuskan. Kaikki osaa tukahduttaa tunteensa, tuntemuksensa, ja näennäisesti sammuttaa kriisin. Mutta kyky ottaa kriisi hallintaan, vieläpä niin, että siitä voi oppia, on tärkeä taito.