Kuinka paljon rakkautta on tarjolla?

Kuinka paljon rakkautta on tarjolla?

Kuinka paljon rakkautta on tarjolla? Kysymys herää maatessani uunin vieressä lattialla. Olen aina ollut kohtuu tarkka rahankäytöstäni, ja pohdin nakkeja katsellessa kävisinkö illalla kaupassa hakemasta kokista? Raha olisi pois tililtäni, mutta tarjoaisi pientä lisähyvää.

Seuraava ajatus oli rakkaus. Miltä tililtä antamamme rakkaus on pois? Määritelmänä rakkaus on abstrakti ja monisyinen, ja siinä sen kauneus lopulta piileekin. Määritämme lopulta itse rakkautemme. Mutta lopultakaan rakkaus ei ole mistään pois. Elämä jatkuu aina. Ei ole tiliä rakkauteen, on vain oma pieni ymmärrys sen luonteesta. Pieni koskematon aavistus, mitä rakkaus meille lopulta edes tarkoittaa.

Rakkaus on virtaus. Meillä on perustarpeet täytettäviksi, jotka pitävät meitä toimintakykyisinä. Arjessa keho sekä mieli viestii näistä perustarpeista ja vaatii niiden hoitamista. Kun ihminen rakastaa itseään, hänen elämänsä pyörii omien perustarpeiden täyttämisessä. Meissä on silti ikuinen vaje, ikuinen tarve saada tulla hyväksytyiksi, saada tulla nähdyiksi. Se on tarve, mitä emme kykene yksin tai pakottamalla täyttämään. 

Omat tarpeemme ja hyväksytyksi tulemisen kokemus saattavat joskus riidellä pahastikin. Puhutaan miten rakkaus rakoilee, tai miten rakkauden puute ajaa yksinäisyyteen ja synkkyyteen. Puhutaan, miten rakkaudettomuus ajaa päihdetäyttymykseen tai etääntymiseen. Saa pakkomielteiseksi. Saa kuvittelemaan, että asioiden on pakko olla jollakin yhdellä tavalla. Ajaa pakonomaiseen käyttäytymiseen, liikakontrolliin.

Elämä ei kuitenkaan ole kenenkään yksittäisen kontrollissa. Elämää ei hallita, vaan siinä voi korkeintaankin vain leppoisasti kellua.

Kokis tuo lisähyvää iltaani, ja samalla kevennyttää pankkitiliäni. Rakkauden dynamiikka ei ole samaa. Rakkaudessa rokki rytisee. Se kasvaa kuin aalto noin vain, ja joskus tyynesti odottaa seuraavaa hetkeä. Rakkautta ei löydetä hyllyltä eikä sitä saa alennuksena. Rakkaudella ei ole hintaa, ja juuri siksi se on niin korvaamattoman arvokasta.

Rakkautta on hyväksyä itseään sellaisena kuin on, ja oppia ymmärtämään muita. Se on ikuinen tie, ei määränpää. Uskon, että rakkaus on häpeämätöntä katsetta sitä lasta kohtaan, joka sisällämme aina elää. Lapsuus ei katoa, vain aikuisuus rakentuu sen päälle. Kun katsomme sisäistä lastamme, eli häntä, joka ei ole oppinut olemaan ikävä muille, ja joka on vain niin avuttoman tarvitseva kaikessa, ymmärtää, että kukaan ei kykene elämään vain yksin.

Rakkautta on omat aikuisen kyvyt, jotka sisäisen lapsen tarpeet voi tyydyttää.

Rakkaus on kosketusta sisimpään, omaan itseemme, sisäiseen lapseen. Se tekee näkyväksi omat tarpeemme, jotka loppuviimein arjessa täytämme, ja joka päivinä virraten kasvaa viikoiksi, kuukausiksi ja vuosiksi. Elämän poluilla tuon sisimmän ympärille kertyy joskus valtavat määrät kohtaamatonta häpeää tai muita kiellettyjä tunteita, jotka tukkivat virran, emmekä yksinkertaisesti osaa navigoida korjaamaan ongelmaa, joten peitämme todellisen itsemme. Näin me eksymme suorittamisen maailmaan, kun täytämme vain pinnallisesti oletettuja tarpeitamme.

Rakkauden kehä on itseään ruokkiva virtaus. Se ei ole pankkitili, johon kerrytetään ensin pääomaa, ja jonka turvin hankimme lisähyvää. Se on tarpeidemme ulkopuolella, se on olevaisuutta, hyvää ihan vain olemisen riemusta. Se ruokkii hetkiä naurulla, ilolla ja suudelmilla. Se on vakava ilme kun asiat näyttävät kurjilta. Se on tuoksua luonnossa kevään ensisateiden pisaroissa, ja se on vihaa kun omia rajojamme uhataan. Tällainen virta on aistittavissa, se on sujuvaa. Se ei ole mitään teknistä, vaikka läsnä olo taidot ja tunnetietoisuus sitä voimakkaasti tukevatkin. Rakkaus on kuin lasten pallopeli, jonka tohinassa ei voi välttyä kiukulta, ilolta, ruhjeilta, tappioilta ja voitoilta. Rakkaudessa saa ystäviä, jopa vihollisia. Mutta kukaan yksin ei ole rakkauden suurin voittaja.

Rakkautta ja elämänvirtaa minulle kuvastaa taide - se täyttää saamatta kylläiseksi, se on työlästä uuvuttamatta liikaa.